Perjantai 19.7. Leknes-Reine
Aamuyön nukuimme hieman hajanaisesti, kun pelkäsimme autojen ajavan telttamme päälle. Olimme päättäneet säästää rahaa ja laitoimme telttamme kääntöpaikalle, emmekä vieressä olevalle camping-alueelle. Aamutoimet teimme rauhassa hieman haikein mielin ja fiilistelimme Joonan kanssa vietettyä aikaa.
Matkaa Leknesiin oli vain 6 kilometriä. Hyppäsimme pyörien selkään ja päivä alkoi välittömästi yhdellä reittimme suurimmista ylämäistä, jota seurasi miellyttävä lasku Leknesin kaupunkiin. Leknesistä löysimme miellyttävän kahvilan, jossa lataisimme puhelimet täyteen ja herkuttelimme kahvin, kaakaon ja croisantin kera. Väsymys taisi painaa ja istuimme kahvilassa toista tuntia.
Saimme viestin tutultamme Kaisalta, että hän on läheisellä rannalla aikaisemmin tapaamiemme sveitsiläisten liftarien kanssa ja he olivat saaneet ystävälliseltä reissaajalta ison määrän tuoretta kalaa. Haimme kaupasta uusia perunoita ja kasviksia ja suuntasimme pyörillä rannalle paistamaan kalaa.
Pääsimme rannalle. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta ja poltti kasvojamme, kun ihailimme pitkää hiekkarantaa. Matkalle valmistautuessa olimme odottaneet huonompia kelejä, joten aurinkorasvat oli jätetty kotiin. Kala oli herkullista. Yhdessä pohdimme mitä kalaa se oli, mutta kellään ei ollut asiasta tietoa.


Kun saimme mahat täyteen aloimme suunnitella illan vaellusta. Päätimme vaeltaa keskiyöksi Vestvågøyn saaren korkeimman vuoren huipulle Himmeltindanille. Nousua matkalla olisi 931 metriä merenpinnasta, joten tämä oli tähän mennessä pisin vaellus meille.
Ennen vaellusta päätimme vielä käydä uimassa. Vesi oli todella kylmää, mutta virkisti ihanasti kuuman päivän jälkeen. Uinnin jälkeen söimme vielä pikaisen päivällisen ja lähdimme vaeltamaan kohti vuoren huippua. Mukaamme liitty myös rannalla tapaamamme yksin reissussa ollut Alexander. Alexander oli kotoisin Ukrainasta, mutta oli jo pitkään asunut Oslossa. Kävellessä oli mukava kuulla hänen ajatuksiaan Norjassa asumisesta.



Matka huipulle oli pitkä ja haastava. Reitillä oli paljon irtokiviä ja rinne oli paikoin hyvin jyrkkä. Kavutessamma tapasimme kaksi suomalaista reissaajaa, jotka olimme tavanneet aikaisemmin Hestenin huipulla. Kaikkia nauratti. Kolmen tunnin kiipeämisen jälkeen pääsimme huipulle ihailemaan keskiyön aurinkoa ja panoramanäkymää saarelle.



Matka alas väsynein jaloin tuntui hurjalta, mutta selvisimme takaisin rannalle ehjin nahoin. Pikainen yöuinti ja telttaan nukkumaan.
Aamulla nukuimme taas pitkään, kunnes aurinko kuumensi teltan niin kuumaksi, että meidän oli pakko nousta ylös. Suuntasimme Jeremin kanssa Leknesin kaupunkiin aamukahville ja täydentämään ruokavarastoja. Pyöräily ilman painavia varusteita tuntui aluksi hassulta, mutta nopeasti totuimme kevyeen tunteeseen ja viiletimme kaupunkiin. Istuimme edellisenä päivänä löytämässämme kahvilassa ja tietenkin kaikki uudet tuttumme saapuivat sinne samaan aikaan. Oli ryhmäkuvan paikka!

Palatessamme rannalla aloimme jo odotella Lofooteille saapunutta isäämme. Ehdimme laittaa perunat kiehumaan ja paistaa hieman halloumia juuri ennen kuin isämme pyyhälsi pakettiautolla paikalle. Jälleennäkeminen oli mukavaa!
Ruoan jälkeen oli suurien päätösten aika. Meidän täytyi päättää jatkammeko matkaa pyörillä loppuun asti, vai hyppäämmkö autoon ja vietämme aikaa porukalla. Matkasta väsyneinä päädyimme jälkimmäiseen ja heitimme pyörät autoon.
Tässä kohtaa voinee todeta, että virallinen pyöräilyosuutemme päättyy tähän. Tästä eteenpäin jatkamme matkaamme auton lämpimässä hytissä, latauspistokkeen vieressä, nopeiden kilometrien viuhuessa ikkunan takana. Joonalle: me päästiin pyörällä ihan yhtä pitkälle.
Kävimme hakemassa Leknesistä Joonan sinne jättämän pyörän mukaamme ja suuntasimme autolla lofoottien eteläkärkeen.


Pysähdyimme Reinen pieneen kylään iltaruoalle. Päivän lopuksi halusimme vielä ihailla Reinebringenin vuoren huipun näkymiä ja lähdimme kipuamaan vuorelle Sherpojen rakentamia portaita pitkin. Portaat olivat valmistuneet aivan hiljattain.

Portaita kiivetessämme huomasimme merellä valaita. Suu auki katselimme valasparven menemistä. Koon ja selkäevän perusteella päättelimme, että kyseessä oli lauma miekkavalaita.
Aliarvioimme Reinebringenin reitin haastavuuden ja isämme joutui jättämään leikin kesken ennen huippua. Jeremin kanssa jatkoimme loppuun asti hetkeksi ihailemaan huipun näkymiä, jonka jälkeen suuntasimme autoon yöunille.
